16.1.2018

Museoitava vuosi 2018

TIMO SIMANAINEN, museonjohtaja

Museoitava vuosi 2018 on vielä käytännöllisesti katsoen edessä. Yksi tulos on jo kuitenkin aikaansaatu: 76 vuoden jälkeen taidemuseo siirtyy uusiin tiloihin Päijänteenkadulle. Kaupunginvaltuusto päätti eilen maanantaina edetä asiassa selkein äänin: 54 puolesta – 14 vastaan. Ennen kuin avajaisia uudessa taidemuseossa päästään pitämään, rakentaminen ja tilojen viimeistely toimintakuntoon kestänee arviolta pyöreät kaksi vuotta.

Tässä vaiheessa kiitän Päijät-Hämeen liittoa Tajumo-hankeen muodossa saadusta tuesta. Hankkeen avulla saimme puolessa vuodessa toteutettua asioita, jotka tulivat näkyviin taidemuseon tilaratkaisua päätettäessä. Teimme tehokkaasti konseptisuunnittelua, jota viemme tulevan talven ja kevään aikana vielä eteenpäin. Teimme Business Model Canvasin mukaista liiketoimintasuunnitelmaa, jota myös tarkennamme jatkossa.

Taidemuseo on sijainnut väliaikaisissa tiloissa Vesijärvenkadulla vuodesta 1950.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Päijät-Hämeen taidemuseoyhdistys on jaksanut uskoa ja tehdä työtä uuden taidemuseon eteen lähes 40 vuotta. – Lopussa kiitos seisoo, sanonta toteutui.

Alkuvuosi 2018 museolla varmasti menee uuteen toimitilaan liittyvissä selvityksissä ja suunnittelussa. Taidemuseosta pitää tulla sellainen kuin käyttäjä haluaa. Tarvittava museotekniikka ei tiloihin tule ilman museolaisten tekemää suunnittelua. Ehkä vieläkin enemmän suunnittelupaineita kohdistuu taidemuseon tulevaan toimintaan. Toimintatapa ja taidemuseon tarjoamat sisällöt tulevat olemaan tuloksen teossa avainasemassa. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto vaan kaikki tehdään varmistaen hyvä tulos. – Itse keksimäni slogan kuuluu: Amerikkalainen myy ensin ja tekee tuotteen vasta sitten.

Meidän pitää olla 100% varmoja, että aikomamme palvelukokonaisuus toimii ja ihmiset kiinnostuvat siitä. Jos ennen muinoin tehtiin hyviä palveluja, jotka eivät kiinnostaneet suurta yleisöä, niin tänä päivänä on tehtävä vain sellaisia sisältöjä, jotka varmasti saavat ihmiset liikkeelle. - Museon on tehtävä houkuttelevia sisältöjä ja erinomaisia palveluja. Keskiverrolla ei koskaan menestytä.

Miten saamme museon talouden toimimaan niin, että suoritteet vastaavat korkeita päämääriä? – Me opimme uusia ratkaisuja, toimintamalleja ja -tapoja. Teemme yhteistyötä osaavissa verkostoissa. Löydämme hyviä kontakteja maailmalta ja Lahdesta. Olemme aktiivisia ja opimme työtä tehdessämme jatkuvasti paljon uutta.

Museon henkilökunta tutustumassa tuleviin tiloihin Malskilla Päijänteenkadulla.
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Museoon on tullut uusia työntekijöitä vuosittain jokunen. Muutos jatkuu edelleen, sillä lähivuosina on eläköitymässä pitkän työsaran tehneitä museolaisia. Uudistuminen toteutuu näinkin.

Edessä on myös Historiallisen museon uudistuminen. Ensin peruskorjaus jota seuraa uuden perusnäyttelyn teko: Tehdään ”Lahti 10.000 vuotta” – näyttely! – Vihdoin saamme maakuntamuseolle itsekunnioitusta kohottavan pitkäaikaisemman näyttelyn, joka kertoo Suomen maakunnan ja Lahden kehitysvaiheista.

Hyvää alkanutta vuotta museokävijät ja museoväki! – Teidän työtänne tarvitaan hyvän tulevaisuuden tekemiseen.

18.12.2017

Todelliset sudenkuopat

PIRITTA HÄKÄLÄ, tutkija

Joulukuussa 2016 Lahden kaupunginmuseolle tuli ilmoitus Lahdessa Viuhan luonnonsuojelualueella sijaitsevasta isosta kaivannosta, jota pidettiin mahdollisena sudenkuoppana. Kesällä museon arkeologit kävivät paikalla ja löysivät sieltä ison kuopan, jonka syvyys on 1,7 metriä leveyden vaihdellessa yläosan viidestä metristä pohjan vajaaseen kolmeen metriin. Kuoppa on alkujaan ollut selkeästi syvempi, sillä kuopan reunat ovat ajan saatossa jonkin verran sortuneet ja täyttäneet pohjaa. Kaivannon pohjalta tai reunoilta ei havaittu merkkejä säilyneistä puurakenteista. Maaperä on alueella helposti kaivettavaa hiekkaa, minkä ovat huomanneet myös alueella nykyisin asustelevat metsäneläimet – kaivannon pohjalla on nimittäin supikoiran, mäyrän tai ketun pesäkolon suuaukko. Sijaintinsa ja kokonsa perusteella kaivantoa voi täydellä syyllä pitää sudenkuoppana, mihin viittaa myös ilmoittajan mainitsema paikannimi Sudenkangas. Tosin itse emme ole vielä löytäneet alueesta sellaista karttaa, jossa tällainen paikannimi esiintyy.

Viuhan sudenkuoppa. Kuva Piritta Häkälä/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Sudenkuopalla tarkoitetaan suden pyynnissä käytettyä maahan kaivettua ansakuoppaa. Varhaisimmat kirjalliset tiedot sudenkuopista Suomessa ovat 1400-luvulta ja yleisintä niiden käyttö on ollut 1800-luvulla, jolloin niitä esimerkiksi Hämeessä on ollut lähes kaksi sataa. Kuopat ovat olleet neliömäisiä tai pyöreitä, ja niiden syvyys on ollut kolmisen metriä leveyden vaihdellessa viiden ja kuuden metrin välillä. Kaivannot vuorattiin joko halkaistuilla puilla tai kivillä. Vuorauksen tarkoituksena oli estää sutta kiipeämästä kuopasta ylös. Joissain tapauksissa kuopan suuaukon ympärille kiinnitettiin teroitettuja puita eräänlaiseksi kaulukseksi, jolla myös pyrittiin estämään suden poispääsy. Valmis kuoppa peitettiin oksista ja havuista tehdyllä kevyellä katteella. Joskus saatettiin käyttää myös puusta tehtyä saranallista kantta, joka pyörähti ympäri kun susi astui sen päälle. Kuoppaan susi yritettiin saada houkutuseläimen avulla. Kuopan keskelle tai reunalle pystytettiin paalu, jonka päälle asetettiin lava tai häkki, johon syöttinä käytetty eläin laitettiin. Houkutuseläiminä käytettiin esimerkiksi ankkoja, kissoja ja koiria.

Sudenkuoppa Punkalaitumen Yli-Kirrassa. 
Kuva Jari Heiskanen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kirjallisissa lähteissä Hollolan pitäjässä mainitaan 1800-luvun alussa olleen 12 sudenkuoppaa sekä neljä sudentarhaa, ja pitäjässä mainitaan tällöin tapetun 130 sutta. Määrää voi verrata tietoon, jonka mukaan 1858–1862 koko Suomessa ilmoitettiin tapetun 3428 sutta. Tähän lukuun voi puolestaan verrata nykyiseen arvioon susien määrästä, joka on noin 150–180 yksilöä. Kaiken kaikkiaan sudenkuopat ovat olleet tehokas ja taloudellinen tapa susikannan pienentämiseen varsinkin, kun petoeläinten surmaamisesta on maksettu joissain tapauksissa erillistä tapporahaa.

Susikuopan rakentaminen oli kylän tai useamman talon hanke, ja usein sellainen kaivettiin lähelle asutusta helppojen yhteyksien päähän tai jopa tien varteen. Viuhankin sudenkuoppa sijaitsee lähellä tietä, joka on kulkenut Ahtialan kylästä Kukkilan ja Paimelan kautta Asikkalan Anianpeltoon. Viuhan Sudenkuopalta on ollut matkaa lähimpään kylään, Ahtialaan, noin kaksi ja puoli kilometriä.

Mallipiirros sudenkuopista. Sirelius 1919.

Sudenkuopat ovat lähtökohtaisesti lain suojaamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Museoviraston ylläpitämään muinaisjäännösrekisteriin on tällä hetkellä merkitty kaikkiaan 19 sudenkuoppaa, joista kolme on Päijät-Hämeessä. Viuhan kuopan lisäksi sudenkuoppia on Hollolassa ja Orimattilassa. Muinaisjäännösrekisterissä oleva sudenkuoppien lukumäärä ei tietenkään vastaa metsissämme edelleen näkyvien sudenkuoppien määrää. Yksinkertaisella netin kuvahaullakin tulee esille useita susikuoppia myös täältä Päijät-Hämeestä.

Kansanperinteen tarinoissa ja sanonnoissa susi edustaa usein pahaa. Joulunajan tarinaperinteessä sudella ja muilla pedoilla on peloteltu Tapaninpäivän ajoihin liittyvissä tavoissa. Heinolasta on tallennettu seuraava ”Tapanin laulun” osa:

Täst on karhu kaurat syönny
Rutto ruumenet rulassu.
Susi sun lehmäs syököön
Karhu hevoses kaatakoon
Korppi luillas ronkkikoon
Harakka ikkunallas hassikoon.
Sontas soraks muuttukoon
Peltos peiposia kasvakoon
Honkas lepäks muuttukoon
Niittus muroks muuttukoon.

Näin toivotettiin niille, jotka eivät Tapaninajelijoille antaneet suuhunpantavaa, esimerkiksi olutta tai viinaryyppyä. Vauhdikasta Tapaninpäivää odotellessa!

Kirjallisuutta:
Nieminen, Kaarlo 1920. Lahden kauppalan historia. Lahti.
Peltonen, Jukka 2000. Ansapolulla. Suomen metsästysmuseon julkaisuja 7.
Sirelius, Uuno Taavi 1919. Suomen kansanomaista kulttuuria I. Helsinki.
Sorvali, Eetu 2017. Lahti. Raportti arkeologisista tarkastuksista 4.7.2017. Lahden kaupunginmuseon arkisto.
Suomen kansan vanhat runot, Suomalaisen kirjallisuuden seura
Suurpedot.fi, Metsähallitus

26.10.2017

Rajasen rillit ‒ katsaus lahtelaiseen yrityshistoriaan

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Rajasen kulmana nykyisin tunnettu tontti on ensimmäisiä Lahden varhaisimman, vuoden 1878 asemakaavan pohjalta rakennettuja tontteja. Sillä on rikas ja lahtelaisittain varsin merkittävä historia. Kiinteistön omistajiin lukeutuu muun muassa presidentti J. K. Paasikiven isä Johan Hellsten, joka tuli Lahteen 1875 perustaakseen kangaskaupan. Vuonna 1890 ajuri Karl Brusila osti kiinteistön. Hän rakennutti vuosisadan vaihteessa tontille puisen asuintalon ja ajurintallin, jotka ovat nyt tontin vanhimmat rakennukset. Vuonna 1918 Brusila möi tontin rakennuksineen kelloseppä Oskari Rajaselle.

Rajanen rakensi tonttia edelleen. Pieni yksikerroksinen liiketalo, jota sittemmin alettiin kutsua Rajasen Piirongiksi, edusti kookkaine näyteikkunoineen 1900-luvun alun uutta urbaania, yksinomaan liiketoimintaan tarkoitettua rakennustyyppiä. Kellosepän liiketilat sijoitettiin Piironkiin. Liiketaloa jatkettiin pian Rautatienkadun suuntaisesti pohjoiseen päin. Talon julkisivukoristeet kertoivat menestyvästä liikeyrityksestä. Niistä ovat jäljellä pääovea korostava, kauppaa symboloiva Merkuriuksen sauva ja vieraanvaraisuutta kuvaava lehvänauha.

Rajasen Piironki 1920-luvun lopulla. Kuva Lahden kaupunginmuseon
kuva-arkisto.

Vuonna 1929 Rautatienkadun ja Hämeenkadun kulmaan valmistui nelikerroksinen liike- ja asuintalo, johon Rajasen kellosepänliike siirtyi. Myös hänen perheensä muutti taloon.

Oskari Rajanen loi Lahden menestyneimpiin lukeutuvan kello- ja kultaseppäalan yrityksen, joka toimi samalla tontilla vuodesta 1918 vuoteen 2011, lähes sata vuotta. Rajasen oma ura lahtelaisena kello- ja kultaseppänä kesti puoli vuosisataa. Hän oli perustamassa Lahden kultaseppäkoulua, joka on Lahden maineikkaan Muotoiluinstituutin alkujuuria. Rajanen toimi alansa valtakunnallisissa luottamustehtävissä, kotikaupunkinsa pitkäaikaisena valtuutettuna sekä seurakunnan, liike-elämän ja järjestöjen toimielimissä.

Rajasen yritystä ei kadunkulmassa enää ole, mutta kultasepän- ja optisen alan uranuurtajasta ovat muistona hänen nimeään kantava kahvila Oskarin piha, kaupungin vanhin säilynyt julkinen kello sekä liiketalon eteläiseen ja läntiseen julkisivuun maalatut mainokset, lajinsa ainoat Lahdessa. Aikanaan sellaisia oli kaupunkimme katukuvassa paljonkin.

Oskari Rajasen asuin- ja liiketalo sekä Oskarin pihana nykyisin tunnettu puutalo
1970-luvun alussa. Kuva Yrjö Puuperä/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.


Mainonnalla on vuosituhansia vanha historia. Kilvet, kyltit ja viirit ovat aina kertoneet kauppiaista ja heidän tuotteistaan. Yksinkertaisimmillaan mainokset ovat olleet liiketilan seinään maalattuja kuvioita, ja niistä katujen reklaamigalleria on kehittynyt esimerkiksi taotuiksi tai veistetyiksi ammattikilviksi, julisteiksi ja neonvaloiksi ‒ nykyään usein latteiksi muovilaatikoiksi.

1940- ja 1950-luvulla kasvavissa ja muuttuvissa kaupungeissa oli runsaasti tilaa seinämainoksille. Matalan puutalon viereen saattoi nousta korkea talonpääty, joka tarjosi kookkaan maalauspinnan. Sodanjälkeiset vuodet olivat uusien tuotteiden, laajenevan tarjonnan, itsepalvelun, kiihtyvän kulutuksen ja modernien mainostekniikoiden aikaa. Vuonna 1949 sytytettiin suomalaisiin kaupunkeihin ensimmäistä kertaa mainosvalot sähköpulan helpotuttua, ja tavarasäännöstely päättyi vuonna 1954. 

Myös liikenteen lisääntyminen vaikutti mainontaan. Kuvan piti olla iso ja tekstin iskevä, jotta mainoksen ehti havaita ohiajavasta autosta. Suuret, vahvoihin perspektiivivaikutelmiin ja tarkkoihin todellisuusilluusioihin perustuvat seinämaalaukset olivat katukuvan katseenvangitsijoita. 

Rajasen kulman eteläisessä päädyssä, Piirongin yläpuolella, on säilynyt Armas
Lyytikäisen maalaamien silmälasien lisäksi myös yrityksen uudempi mainos.   
Kuva Tiina Rekola/Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Rajasen kulman silmälasimaalaukset ovat maalarimestari Armas Lyytikäisen työtä luultavasti 1950-luvulta. Lyytikäinen teki pitkän uran Lahdessa. Hän toimi maalaustyön opettajana Lahden Mieskotiteollisuuskoulussa vuodesta 1938 ja työskenteli samalla kilpi- ja koristemaalarina. Lyytikäinen oli myös tunnettu konservaattori, jonka töitä voi edelleen nähdä esimerkiksi kirkoissa. Vuonna 1948 Armas Lyytikäinen järjesti maalauksistaan taidenäyttelyn, josta tuli todellinen menestys. Myymistään tauluista ansaitsemillaan rahoilla hän rakensi omakotitalon eteläiseen Lahteen. 

Armas Lyytikäisen työtä on jatkanut hänen poikansa Jorma Lyytikäinen. Konservaattorin moniulotteista tehtäväkenttää esitellään tällä hetkellä Lahden taidemuseossa Päijät-Hämeen aluetaidemuseon näyttelyssä Kulttuuriperintöä konservoimassa – Jorma Lyytikäisen työsarka. Jorma Lyytikäisen laaja tuotanto ulottuu yhdessä isän kanssa konservoidusta Vaasan kaupungintalosta Mannerheimien Louhisaareen, Mäntyniemen presidentillisestä kustavilaiskalustosta Lahden museoiden taidekokoelmiin.

Keskeiset lähteet:
Jorma Lyytikäisen haastattelut 21.11.1997, 26.7.2011 ja 23.8.2011
Lahtinen, Tauno Juhana 1998. Kehityksen vuosisata liikemiesten Lahdessa. Hämeenlinna.
Niskanen, Riitta 1998. ”Luojan suuressa ateljeessa”. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1997. Toim. Esa Hassinen. Lahti.


14.9.2017

Radiomastot 90 vuotta - seuraa livenä Twitterissä!

TIIA TIAINEN, näyttelypäällikkö

Lahden radiomastoja alettiin rakentaa tasan 90 vuotta sitten. Urakka alkoi 14. syyskuuta 1927 pystyttämällä ensimmäinen apumastoa, jonka avulla varsinaisia mastoristikoita alettiin nostaa pystyyn. Jo syyskuun alussa oli asemarakennuksen rakentaminen lähtenyt hyvin käyntiin. Valmistelevia töitä oli tehty etukäteen - mäen laella oli suoritettu puuston kaatamista sekä kivien poistamista mastojen alta. Rakennustyömaata oli valvomassa asemapäällikkö Erkki A. Liuksiala. Hän muistelee tuolloin päivätyssä päiväkirjamerkinnässään: ”Vaikka vastustakin oli, tuntuu urakka herättävän kiinnostustakin kaupunkilaisten kesken”.

Asemapäällikkö Erkki A. Liuksiala kuvassa keskellä. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Mastojen pystytystyötä Lahden Selänmäelle tuli valvomaan saksalaiset herrat Frans Trojan ja Paul Nicolai. Vaikka työnjohto oli ulkomaalaista, mastomiehiksi pestautui vain suomalaisia miehiä. Työmaa kiinnosti laajalti, tosin osa kääntyi jo aseman porteilta takaisin kuultuaan työmaan jatkuvan 150 metrin korkeuteen. Syksyn edetessä 1927 Liuksialan päiväkirjasta käy ilmi kuinka aamu- ja iltapäivät hyytävine lämpötiloineen sekä räntäsateineen olivat välillä mahdottomia mastojen rakentamiseen. ”On mennyt sisähommiksi viime päivät”, toteaa Liuksiala lakonisesti päiväkirjassaan kun talvi tekee tuloaan ja estää mastotyöt.  Hämmästyttävää kuitenkin on, että nämä kaksi aikanaan Suomen korkeimmat rakennelmat saatiin valmiiksi vain kolmen kuukauden aikana. Sumun hälvetessä aamulla 26.11.1927 lahtelaiset näkevät mastot valmiina.

Läntisen radiomaston pystyttäminen alkamassa. Kuva: Lahden
kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Majesteetilliset mastot olivat 150 metriä korkeina rakennelmina suuri muutos Lahden kaupungin silhuettiin. Niihin tarvitut 120 tonnin painoiset teräselementit tilattiin saksalaiselta Lehmann & Co:lta. Lähetinkoneisto tilattiin Telefunkenin tehtaalta. Elementit tuotiin Suomeen laivalla, Lahteen ne saapuivat rautateitse. Viimeinen matka Selänmäelle, nykyiselle Radiomäelle, mastojen pystytyspaikalle tapahtui suurin osin hevospelillä, sillä tuon ajan kuorma-autot eivät jaksaneet viedä rautalasteja mäkeä ylös. Koska työmaa oli hyvin erikoislaatuinen muihin aikalaisiinsa verrattuna Suomessa, sattui työssä monenlaisia hankaluuksia. Näihin sattumuksiin ja aikamatkalle 90 vuoden taakse pääsee Radio- ja tv-museo Mastolan kokoelmissa olevan asemapäällikön Liuksialan päiväkirjan avulla. Päiväkirjan merkintöjä sekä siihen liittyviä valokuvia on poimittu Twitteriin kaiken kansan nähtäviksi ja iloksi. Seuraa radiomastojen rakentumista päivä päivältä – 90 vuotta sitten!

twitter.com/radiomastot

8.9.2017

Esiliinoja ja eksotiikkaa

RIITTA NISKANEN, rakennustutkija

Lahdessa Rauhankadun ja Harjukadun kulmassa sijaitsee entinen tehdasrakennus, jonka historiassa on parhaillaan alkamassa uusi vaihe. Tontin asemakaavamuutos on vahvistettu kesällä 2016, ja sen myötä vanha teollisuuskiinteistö muutetaan asunnoiksi. Jo purku-uhankin alla käväissyt talo säilyy. Teollisuushistorian ja kaupunkikuvan ohella tallentuu myös merkittävää henkilöhistoriaa.

Harjukadun ja Rauhankadun kulmassa sijaitseva tehdas on arvokas rakennus-
historiallinen muisto ajalta, jolloin kaupunkikeskustoissa vielä harjoitettiin 
teollisuutta. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Tiukkailmeisen harmaan kolossin taustalla on poikkeuksellisen värikäs ja sananmukaisesti eksoottinen elämäntarina. Tehtaan omisti Evald Virtanen, ennakkoluuloton, yltiöpäinenkin liikemies.

Virtanen päätyi tehtailijaksi äitinsä Helmi Virtasen jalanjäljissä. Äiti-Virtasen vuonna 1895 perustama pieni ompelimo, Lahden Paita- ja Esiliinatehdas kasvoi 1920-luvulle tultaessa Suomen suurimmaksi ja moderneimmaksi alan yritykseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä Helmi Virtanen joutui luopumaan laman nujertamasta tehtaastaan, mutta perusti sitten, 70-vuotiaana, uuden yrityksen, Oy Paitavalmisteen. Siitäkin tuli menestys.

Vuonna 1900 Helmi Virtanen oli synnyttänyt lahtelaisen saunan maalattialle lapsen, joka sai nimekseen Evald. Poika näyttää olleen altis hakeutumaan seikkailuihin. 23-vuotiaana hän liittyi ilmeisesti juovuspäissään muukalaislegioonaan, josta äiti sai hänet vuoden palveluksen jälkeen pelastetuksi pestaamalla avustajat hoitamaan paon.

Tämän jälkeen Helmi Virtanen lahjoitti pojalleen maatilan Orimattilasta. Evald Virtanen avioitui, sai kaksi lasta ja yritti harjoittaa maataloutta. Eräänä iltana hän pyysi rahaa vaimoltaan, kertoi ostavansa junalipun Lahteen eikä palaisi enää koskaan.

Evald Virtanen päätti ryhtyä tehtailijaksi. Hän perusti vuonna 1933 äitinsä avulla yrityksen, Uuden Paita- ja Esiliinatehtaan. Materiaalien hankinta oli pulavuosina vaikeaa, mutta Virtanen keksi suunnata Japaniin, josta sai hyvää puuvillaa. Hän osti miljoona metriä kangasta. Ja koska kauppa tapahtui ilman välikäsiä, oli se myös edullinen. Firma alkoi kasvaa. Sodan alla Virtanen muutti yrityksensä nimen Evald Virtanen Oy:ksi ja hankki aikaisempaa isommat toimitilat Rauhankatu 2:sta. Tehdas työllisti yli sata ihmistä.

Tarkoituksenmukaisen vähäeleinen arkkitehtuuri liittää tehdasrakennuksen 
taitavasti ruutuasemakaavan ja ympäröivien asuinkortteleiden sisään. 
Kuva: Rakennusvalvonnan arkisto, Lahden tekninen ja ympäristötoimiala

Myötätuuli jatkui sodan jälkeen, sillä vanhat yhteydet Japaniin toimivat. Vähitellen Virtanen kehitti yhteyksiä myös Koreaan ja Kiinaan. Bisnes vaati kymmeniä ja taas kymmeniä matkoja Kaukoitään, mutta itäinen kulttuuri veti muutenkin puoleensa. Virtanen kääntyi buddhalaiseksi. Vuonna 1950 valmistui Nastolan Mäkelään kaunis omakotitalo, josta tuli tehtailijan itämaisen huonekalu- ja taidekokoelman tyyssija. Talon itämaisvaikutteinen puisto oli hänen silmäteränsä.

Evald Virtasen metsäpuiston itämaista tunnelmaa Nastolan Mäkelässä. 
Kuva: Päivi Siikaniemi

Nastolan-talon suunnitteli Unto Ojonen, Evald Virtasen luottoarkkitehti. Ojosen käsialaa olivat myös Rauhankadun ja Harjukadun kulmauksen tehdaskiinteistön lukuisat laajennukset. Kun keskustatontin rajat tulivat vastaan, toiminta siirtyi Niemeen, ja Ojonen sai jälleen piirtääkseen uudet teollisuustilat. Yrittäjän ja suunnittelijan yhteistyö on mielenkiintoinen kappale lahtelaista arkkitehtuurihistoriaa.

Arkkitehti Unto Ojonen oli detaljitaituri: Evald Virtasen 
linjakas monogrammi teollisuustalon Rauhankadun 
puoleisessa sisäänkäynnissä. Kuva: Raimo Niskanen
Virtasen yritys kaatui 1990-luvun alun lamaan. Hän itse oli jo luopunut sen johdosta jälkeläistensä hyväksi ja matkusteli maailmalla perustamansa, niin ikään tekstiilikauppaa harjoittavan Nari Tradingin asioissa. 90-vuotiaan tehtailijan kiehtova ura päättyi lopulta Frankfurtin vaatemessuilla.

Lähteet: 
Hiilamo, Heikki 2014. ”Niemenkatu 73 ja muita muistikuvia lahtelaisesta vaatetusalan yrittäjästä”.  Lahden paikka, Lahden paikat. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2014. Lahti.
Vihola, Teppo 1996. Lahden historia 3. Lahden talouselämän historia. Jyväskylä.

9.8.2017

Simbergin Ateljeessa

TUIJA VERTAINEN, amanuenssi

Kirjoitan Lahden museoiden blogiin pieniä juttuja alun perin ranskalaisista sanoista, joita olen kohdannut Lahden kaupunginmuseon sekä Päijät-Hämeen aluetaidemuseon ja maakuntamuseon taide- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien esineistössä. Nuo minua kiinnostavat sanat ovat usein matkanneet suomen kieleen ruotsin kautta. Tällä kertaa pohdin muun muassa ateljee- sanaa Orimattilan taidemuseon tunnelmallisen maalauksen innoittamana.

Hugo Simberg, Ateljeessa, nainen peilin edessä, 1901. 
Orimattilan taidemuseo. Kuva: Tiina Rekola / Lahden museot.
Orimattilan taidemuseossa voi pysähtyä hetkeksi Hugo Simbergin Ateljeessa, nainen peilin edessä -teoksen äärelle (1901) samalla tavoin kuin maalauksessa selin oleva nainen on seisahtunut kuvajaistaan katsomaan.

Länsimaisen taiteen historiassa on lukuisia teoksia, joissa nainen on peilin äärellä. Usein niissä nainen on yksityisessä tilassa, omassa makuu- tai pukeutumishuoneessaan. Simbergin maalauksessa ollaan taiteilijan työhuoneessa. Teoksen nimen lisäksi ateljeeympäristöstä kertovat peiliin heijastuva kattoikkuna ja lattialla seinään nojaava maalaus, josta katsoja näkee selkäpuolen kiilakehykset. Maalauksen aihe, ulkoasuaan tarkastelemaan syventynyt nainen, on helppo kuvitella taiteilijan malliksi. 

Simbergin maalaus innoittaa mielikuvitusta. Peili heijastuksineen ja selin oleva maalaus ovat kuin ”kuvia kuvassa”, jotka sijoittavat teoksessa kuvatun tilanteen työajan ulkopuolelle. Peili – ja sen myötä naisen pukeutumistila – sijaitsee varsinaisen maalausalueen sivussa. Kuvittelen seuraavaa: Taiteilijan ja mallin yhteinen työrupeama on siltä päivältä ohi. Taiteilija on halunnut kuvata mallinsa vielä kerran, eri näkökulmasta kuin työpäivän aikana: naisen omana itsenään, omissa askareissaan, mutta kuitenkin vielä yhteisellä työpaikalla. Tämä on päivän aikana istunut mallina, kenties alasti, kuten niin monissa taidehistoriasta tutuissa teoksissa, joissa nainen kuvastuu peiliin. Pois lähdön hetkellä taiteilija kuvaa hänet tuon ajan runsaaseen vaatetukseen pukeutuneena ja selin. Nainen ei ole malli jollekin asialle, hän ei ole töissä, hänen kuvansa kuvaa häntä itseään.

Suomen muotokuva-sana tuntuu tässä yhteydessä luontevalta. Sen kautta näemme henkilön olemuksen, muodon tai hahmon. Vielä 1893 muotokuvan synonyymi suomessa oli porträtti Kaarlo Forsmanin taidekielen sanojen luettelossa, jonka hän toimitti kääntämänsä W. Lübken Taiteen historia pääpiirteissään -teoksen liitteeksi. Porträtti tuli ruotsin porträtt-sanasta, jonka taustalla taas oli ranskan portrait [ʀtʀɛ].

Kaarlo Forsman itse käyttää käännöksessään sekä muotokuva- että porträtti-sanaa. Näin esimerkiksi Rafaelin maalaustaidetta kuvaavassa tekstissä: ”… on vielä mainittava, että Rafael myös kuuluu kaikkein aikain suurimpien porträttimaalaajien joukkoon, ja että hänen muotokuvissaan keskenään yhtyy perin historiallinen tosiaan tärkeiden kohtain käsitys, hienoimpiakin vivahduksia myöten liikkuva luonteenkuvaus ja joku usein Venezialaisista muistuttava värien heleys ja lämpö.” (Lübke, 259–260)

Poikkean pienelle sivupolulle sanojen lainautumisen maailmaan porträtin leikillisen version potretin houkuttelemana. Tänäkin kesänä on monessa suomalaisessa olohuoneessa otettu rippijuhlan kunniaksi perhepotretti. Juhlan päähenkilö on ehkä ottanut itsestään selfien. Englanninkielisen self-portrait-sanan (lyhennys selfie) loppuosa on lainautunut ranskasta Online etymologydictionaryn mukaan 1500-luvun loppupuolella. Self-portraitin koko muoto on saman lähteen mukaan kuitenkin saksalaista perua vuodelta 1821. Sanaliitto self + portrait on käännöslaina, jonka osat esiintyvät saksankielisessä ilmaisussa Selbstbildnis. Ranskan kielessä omakuva on autoportrait. Mutta selfie on sentään myös ranskaksi un selfie [sɛlfi]!

Palaan potrettipolulta takaisin Simbergin teoksen ääreen. Taiteilijan työhuone, ateljee, on muotoutunut ruotsin ateljé-sanasta, joka on hyvin lähellä ranskalaista alkuperäänsä atelier niin, että ruotsin sanan kirjoitusasu muistuttaa ranskankielisen sanan ääntämystä [atəlje]. Ruotsin kieleen sana on tullut 1770-luvulla (Seo). Ateljee on tullut suomen kirjakieleen 1800-luvun jälkipuoliskolla (Häkkinen, 2004). Muunnos, missä atelier-sanaan on lisätty i-kirjain, saattoi esiintyä taiteilijoiden työhuoneiden ja etenkin valokuvaamoiden nimissä 1800–1900-luvun vaihteessa. Tuolloin toimivat esimerkiksi Tampereen Uusi Valokuvaus Atelieri, Olga Oksasen Valokuva-atelieri Jyväskylässä sekä Fanny Hjelmin Valokuva-atelieri Kotkassa.

Ranskan kielessä un atelier ei viittaa ainoastaan taiteilijan tai valokuvaajan työpaikkaan, vaan se tarkoittaa yleensä työpajaa, -maata, -tilaa tai -huonetta. Sen taustalla on muinaisranskan (1300-luku) puusepän työpajaa tarkoittava astelier -sana, joka taas on tullut puunsälettä merkitsevästä sanasta astelle. Sanalle on tullut merkityksiä työpaikkojen muuttumisen myötä: un atelier voi olla myös korjaamo, tehdas tai tehtaan tuotanto-osasto.

1900-luvulla sana on laajentunut tarkoittamaan työryhmiä, esimerkiksi seminaariin osallistuvien työryhmä- tai työpajatyöskentelyä. Työpaja on käsitteenä laajentunut taiteilijan työhuoneesta pedagogisen toiminnan käsitteeksi. Museoissa järjestään työpajoja lapsille, koko perheille ja aikuisille. Louvren taidemuseon Ateliers sisältävät tällä kaudella muun muassa akvarellimaalausta.  

Hugo Simbergin ateljeihin ja hänen kiehtovaan taidemaailmaansa voi uppoutua Hugo Simbergin jäljillä – valokuvia, kirjeitä ja luonnoksia Kansallisgallerian kokoelmista -sivustolla. Sivuilla on valokuvia hänen perheestään, työstään ja ateljeistaan ja kirjeitä esimerkiksi Ateljeessa-maalauksen valmistumisvuodelta 1901 – på svenska.


Lähteitä ja kirjallisuutta:
Hellquist, Elof (toim.) 1922. Svensk etymologisk ordbok. Sähköinen versio: runeberg.org/svetym/
Häkkinen, Kaisa 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY.
Lübke, Wilhelm 1893. Taiteen historia pääpiirteissään. 2 osaa. Suom. Kaarlo Forsman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Helsinki.
Rey-Debove, Josette; Ray, Alain 2015. Le Petit Robert de la langue française
Pirinen, Hanna 2011. ”Kuka keksi ”taiteen” ja ”taiteilijan”? Suomenkielisen taidehistoriallisen oppisanaston syntyvaiheita” teoksessa Suomen museo 2011. Sivut 86–105.

7.7.2017

Vesijärven vaiheet



 EETU SORVALI, tutkija

Vesijärven tulvimisesta kuulee aina puhuttavan, kun arkeologisia kaivauksia tai valvontaa tehdään Lahden keskustan alueella. Yleinen käsitys vaikuttaisi olevan, että vielä Lahden kylän loppuaikoina 1870-luvulla Vesijärvi olisi tulviessaan yltänyt kylän keskustaan, joka on siis sijainnut nykyisen kauppatorin ja Aleksanterinkadun alueella. Aihe tuntuu kiinnostavan ihmisiä, joten on hyvä tarkastella, miten Vesijärven korkeus on vuosituhansien aikana vaihdellut.

Viimeisimmän jääkauden aikana kilometrejä paksu jääpeite painoi maankuorta alaspäin. Jääkauden loppuvaiheessa jääpeitteen sulaminen puolestaan aiheutti maankuoren nousun, joka on käynnissä edelleen. Parhaiten ilmiö näkyy nykyisin Merenkurkun alueella, jossa maa kohoaa lähes senttimetrin vuodessa. Lahden seudulla maa kohoaa edelleen noin 3 millimetriä vuodessa. Maankohoaminen aiheutti Vesijärven alueella nopean vedenpinnan laskun, joka päättyi kun Vesijärvi kuroutui omaksi altaakseen Ancylusjärvestä noin 10 000 vuotta sitten, muutama sata vuotta ennen Päijännettä. Tällöin vedenpinta on ollut Vääksyssä noin 83–85 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella ja Lahden edustalla, Vesijärven eteläpäässä, noin 75–77 metrin korkeudella. Nykyisinhän Vesijärven pinta on keskimäärin noin 81 metrin korkeudella, eli järven pinta on ollut Lahden seudulla Vesijärven alkuaikoina kuusi metriä alempana kuin tällä hetkellä.

Maankohoaminen aiheuttaa järvialtaiden kallistumista. Esimerkkinä Muinais-Päijänne. Piirros Tapani Tervo.

Muinais-Päijänne kohosi Vääksyn kynnyksen yli noin 8 000 vuotta sitten, jolloin Vesijärvestä tuli osa Päijännettä. Muinais-Päijänteen ylin ranta on ollut Vesijärven eteläpäässä noin 85 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella ja Vääksyssä 88 metrin korkeudella. Muinais-Päijänteen vaihe Vesijärvellä päättyi noin 7 000 vuotta sitten Päijänteen murtaessa Heinolanharjun. Tällöin vesi laski nopeasti ja Vesijärvi kuroutui jälleen omaksi altaakseen. Vesijärvi laski tämän jälkeen jälleen Päijänteeseen Vääksynjoen kautta, ja Päijänne laski vedet edelleen Kymijokea pitkin Suomenlahteen

Vesijärven pinnan korkeuden muutoksia on voitu seurata myös kivikautisen löytömateriaalin perusteella. Kivikautiset asuinpaikat ovat usein sijainneet rannan tuntumassa, joten löytyneiden asuinpaikkojen perusteella on voitu päätellä millä korkeudella vesi on ollut. Vesijärven pinnan korkeudessa ei ole kivikautisten löytöjen perusteella tapahtunut suuria muutoksia viimeisen 5 000 vuoden aikana.

Koska maa ei kohoa kaikkialla samaa tahtia, aiheuttaa ilmiö veden pinnan nousua juuri Vesijärven eteläpäässä, Lahden alueella. Siksi järven pintaa on laskettu keinotekoisesti tulvimisen estämiseksi. Järven laskua on suunniteltu jo 1600-luvulla ja 1700-luvulla Vesijärveä tiedetään lasketun kaksi kertaa. Vuosien 1821 ja 1831 välillä Vesijärven pintaa laskettiin 8 jalkaa eli noin 2,5 metriä. Näiden laskujen johdosta järven pinta on nykyisin noin 81 metrin korkeudella merenpinnasta, kun sen luonnollinen korkeus olisi noin 2,5–3 metriä korkeammalla.

Pikku-Vesijärven alue 1870-luvun kartassa. Nykyinen Lahden keskusta sijaitsee kuvan oikeassa alakulmassa. Kansallisarkisto.

Kaikista tutkimuksista ja historiallisista lähteistä, kuten kartoista, päätellen on Vesijärven pinta ollut Lahden kylän aikana suhteellisen lähellä nykyistä korkeuttaan, etenkin kylän loppuvaiheessa 1870-luvulla. Uusimpien havaintojen mukaan vesi on tuohon aikaan voinut kovasti tulviessaan yltää Kisapuiston uusittavana olevan jalkapallokentän tienoille.

Vesijärven korkein pinta Lahden keskustan alueella.


Missään nimessä ei ole mahdollista, että järvi olisi tulviessaankaan ulottunut nykyisen torin alueelle, jossa maanpinta on kylän aikana ollut 95–96 metrin korkeudella. Näin suuri tulva olisi vaatinut yli kymmenen metrin vedenpinnan nousun ja se olisi havaittu myös Lahden torin arkeologisissa tutkimuksissa. Todennäköisesti tapahtuma olisi myös huomioitu aikalaislähteissä, sillä se olisi ollut selvästi suurempi katastrofi kuin Lahden kylän palo 1877.

Lisätietoja jääkausista ja vesistöjen muutoksista oheisesta linkistä: www.geologia.fi